.storm in a tea cup.

Juuri, kun olin eilisessä iltahetkessä päässyt sanomaan, että yhteisöelämä on osoittautunut odotuksiani helpommaksi ja kun universumikin hyvitti karkkivarkauden lataamalla saavillisen namuja eteen seuraavana päivänä työkokouksessa, syntyy illansuussa niin massiivinen päihdekeskustelu puolen tiimin kesken, että meikäläisen usko ihmiskuntaan alkaa olla jo koetuksella. Välillä olen aika varma, että ainoa ero alkoholistiparantolaan on se, etteivät täällä olevat ihmiset koe mitään tarvetta tai halua parantua.

Keskustelijoiden luonteenpiirteetkin ovat näin muutaman kuukauden jälkeen jotain muutakin kuin pelkkää hymynaamaa ja onnea sekä auvoa. Yksi kokee, ettei hänen tarvitse panostaa tiimiin muutoin kuin nauramalla toisten suorituksille ja puutteille, vaikkei itse ota edes riskiä ja yritä. Toinen koittaa saavuttaa neuvotteluratkaisun kiristämällä ja muutamat komppaavat karismaattisempia sen minkä kerkeävät. Toisinaan soisin, että kaikille olisi luotu selkäranka, terve järki ja kyky katsoa toisia silmiin, mutta kun ei niin ei.

Ei varmaan auta kuin pohtia, että missä menee omat rajat, millaisessa bileluolassa tahtoo asua ja mitä muita vaihtoehtoja kevääksi on tarjolla, jos todella alkaa tökkiä.