Coasteering.

Just to give you a heads up before a longer post: we've been coasteering. Teambuilding. Throwing ourselves off cliffs into the freezing sea. It's easy to trick blind people: "It's about ten feet!" - when it's actually 20 or more...

Aili.

On the day that my granny got ill the weather was sad, some how distant, there was fog in the sea.

The day my granny passed away was warm, nearly summery. There was sun and rain, wind and no wind at all. I was wearing my granny's stockings, the ones she wanted to throw away and her dress that she gave me just before I left overseas. And my father's cardigan, the one that granny knitted him in 1978.

Today I miss home.

I called my grandfather and asked how he's managing. "Well, otherwise fine but I never got around to learn how to do my laundry."

Hyvästi mummi.

Sanoja on vähän, tunteita on paljon. Englanniksi tunnesanoja on vielä vähemmän.

Isä soitti aamuyöllä, että mummi on viety Kuopioon, aivoverenvuoto on yltynyt ja aivotoiminta taantunut, vuoto on liian suuri leikattavaksi. Aamun tai päivän tunteina hän nukkunee pois.

Tuntuu väärältä olla täällä, kaukana perheestä. Koko skaala syyllisyydestä ikävään, pettymyksestä suruun ja toisaalta kiitollisuuteen siitä, että mummin toive päästä pois ilman laitoksessa virumista toteutui.

Villayllätys.

Vapaaehtoiskaverini Teuvo tuli tänään yläkerran käytävässä vastaan, ojensi minulle valkoisen, täysvillaisen Aran-neuleliivin ja totesi, että jos koko passaa, niin liivi on minun. Olin puulla päähän lyöty - minun?! Teuvo oli kotona käydessään kertonut tiimimme jäsenistä ja maininnut, että pidän neulomisesta. Mummonsa oli sitten kysynyt, mikä minun kokoni on, johon Teuvo oli sanonut, ettei oikein tiedä. Mummo sitten ajankulukseen neuloa putkautti arvioidulla kokoluokalla tehdyn neuleen, jossa on Aran-neuleoppaasta ihailemiani lempikuvioita. En tiedä mitä sanoisin ja miten päin olisin! Liivi on kuin minun mittoihini tehty, se on täyttä villaa ja sellaisena harvinaisuus, varsin arvokas sellainen. Napit minun on valittava ja ommeltava itse, mutta napinlävetkin on valmiiksi laitettu. Kiitos! My fellow volunteer Freddie (and his granny) surprised me today by giving me a hand knitted Aran vest made of 100% wool. The garment is gorgeous, made by a guestimation and it fits me perfectly. I do not know what to say. What do you say?

Vintagen mekka.

Those of you who didn't know it by now: I love vintage. In this country it is everywhere. And what is even better, the charity shops recognise it as vintage, place it in the vintage section but don't know that they could often add another 0 in their price tags. Happy days!

Coleraine, paikallisten Kokkola (pieni kaupunki isolla keskustalla) oli valloitukseni kohde tänä sateisena aamuna. Pari vapaaehtoista oli lähdössä aamubussilla Derryyn, mikä selvisi minulle vasta kun silmät sikkarassa kömmin tavaroineni alakertaan. Äkkiä takki niskaan ja tyyppien kanssa samaa matkaa bussille, saatiin matkalla vielä yhdeltä tutulta kyyti, luksusta. Happy days!

Köpöttelin kaupungin keskustan edestakaisin, poikkesin useampaankin kakkoskäsikauppaan. Ensimmäisestä mukaan tarttui kahdet tennarit, kolmannesta Ruutille takki ja itselleni Laura Ashleyn mekko. Kuvat eivät tee oikeutta, täällä sataa ja on harmaata, mutta mekko on niin hoikalle tehty, että tästä alkaa laihdutuskuuri! Mekko on priimakunnossa ja takin ja mekon sain mukaani alle 20 eurolla. Happy days!

Pikavisiitillä lankakauppaan löytyi tietoa täysvillaisista perinnelangoista sekä lankoja ja nappeja muutamiin mielessä pyöriviin projekteihin. Kotikaupungin Snip-lankakaupasta löytyi aarteita, joita esittelen ehkä huomenna. :)

Sharing and not.

The last days have been a lot about sharing. Sharing life stories, sharing time together, sharing rooms (with new people as well), sharing meal times and sharing sharing sharing. The centre is empty of visitors until Friday and at times I feel it is difficult to breath. That it is wonderful to have a normal family as a next door neighbour, get a lift to town hours before anyone else is going to wake up and do my off-day-routines: avocado from the lovely, tiny fruit shop, fresh newspaper and a magazine from the news agents, something from the grocery store - the pretty one, not the super market. A walk to a new cafe, a scone and some coffee, astonishing views and no pressure to talk to anybody.

Granny is in hospital, she had fallen in the kitchen last week and hit her head on the tiles. Something is bleeding in her brain. Why am I here and not there?

It's a lot of partying here, a lot more alcohol that I'm used to consume and a lot more alcohol consumed at home compared to the amounts consumed in my previous homes. Lots of talk about things I don't like.

There are things in this culture that I don't like, things that I disagree with. Major things.

I've been blogging for years and do remember that there are times when you are more concious about your (or the blogs?) audience. Who are reading this? How does it affect my writing if there are fellow volunteers reading? Or family members? To be fair, most of the things I write are in a language very few people understand (globally), but on the other hand - when I think about the trouble I'm having speaking and producing English at the moment maybe it is good that there is a written record here and it covers at least some of the issues I haven't been able to express elsewhere.

Tomorrow is still my weekend, I'll take the morning bus to a bigger town, drink coffee and buy more wool. Which is another issue I get picked on. My knitting and the packages I get.

Vilosohvin villasukat.

The philosopher finally got his birthday socks. Furry goes barefeet all year round - except for the times he's on his motorbike. When his birthday was coming closer I told him that I was sorry not to be able to knit a birthday present as he doesn't wear anything that I knit (socks, mittens, hats, scarves..). "No, no!", said Furry, "you could knit me biking socks - they'd be really good in the winter!" So here we go ladies and gents, biking socks.

Turri, filosofian opiskelija, nuorisotyönohjaaja ja prätkä-äijä, toivoi synttärilahjaksi villasukkia pärräilyynsä ja sellaiset myös sai. Lankana oli sitä kuuluisaa veljessarjaa ja puikkoina 3,5mm bambut. Hyvät tuli, istuu kuin nenä päähän (tai sukka jalkaan) ja toivoa sopii, etteivät aiheuta samanlaista keulintaa pärrän päällä kuin aiheuttivat sukkia kuvatessa.



Muutenkin päivä oli hyvä, aamulla oli pitkästä aikaa kotoisan aurinkoinen ja kirpakka syyspäivä tuulen tuiverruksineen kaikkineen. Aamuseitsemältä auringonnousu oli niin kaunis, että kuolemaa uhmaten roikuin kamera kaulassani ikkunasta saadakseni kuvan aamun kajosta peltojen yllä (taustalla lampaiden äänet ja vieno lannan tuoksu). Päärakennuksen ovia avatessa sekä ulko-oven että respan avain löytyi ensi yrittämällä (avainnippu on valtava), puuro maistui viikonloppuleiriläisille ja sain pussillisen kauniita kiviä yhdeltä kurssilaiselta tämän lähtiessä (sama täti tunki Turrin takataskuun tippiä). Keittiön miekkonen teki punasipulipiirasta lounaaksi, äiti soitti ja kertoi laittaneensa paketin postiin ja entinen talkkari päräytti yllätysvisiitille ja tarjoutui viemään ajelulle moottoripyörällään. Illan kruunasi tuoreet sämpylät ja Ronin, Elsan ja projektiassistentin kotiutuminen viikonlopun vietosta pääkaupungin humusta.

Life in a cuddle puddle.

Tällä viikolla torkuin tunnin päiväunet Millin ja Ronin kanssa samassa kasassa olohuoneen sohvalla. Mukavaa ja lokoisaa, vaikka Millin mielestä yritinkin työntää hänet sohvalta.

Turrin kanssa keskusteltiin kirkosta ja Jumalasta, englantini on riittämätöntä, ahdistaa.

Kurkkukipua ja yliväsymystä ilmassa, ensimmäinen saattaa johtua jälkimmäisestä tai sitten vapaaehtoisperheen pojanviikarit 1v ja 3v ovat tartuttaneet räkiksensä minuun. Tällä viikolla olen kuitenkin päässyt nappuloiden suosioon, tyypit tietää jopa mun nimeni.

Roni on ollut hyväntuulinen ja huomaavainen, ehkä minussakin on joku prinsessageeni. Tyyppi on myös kehittänyt minulle lempinimen, joka saa suupielet nykimään. Tyyts tässä terve.

Tänään yksi meistä kysyi, pidänkö toisesta. Pitänee vissiin skarpata, koska tarkoitus ei ole viljellä toivottomia eikä toiveikkaita ihastuksia ainakaan näiden ihmisten suuntaan.

Alkuviikosta mennään leirille tuohon naapurirakennukseen. Pakataan oikein matkalaukku ja päästään kunnon sänkyyn nukkumaan.

Korkealla pilvet tiivistyvät lampaiksi.

Fysiikan tunnilla ei koskaan kerrottu, että kun kiipeää tarpeeksi korkealle, pilvet tiivistyvät lampaiksi. Vapaapäivän aamuna ikkunassa on usvaa ja puolen päivän kävelyllä keskellä maaseutua kotiportin pielessä seisoo amerikkalainen nainen, Leslie Jo, joka on tullut saarelle kuukaudeksi keräämään sieniä. Hän asuu siinä mökissä, josta ohi ajaessamme aina haaveilen ja kutsuu teelle. Opin sienistä ja hän kertoo nähneensä eilen ensi kertaa vedenkeittimen.

Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Toissapäivän olin apea ja hiljainen, välttelin riitapukaria ja kiukun noustessa pintaan punoin suuria juonia marttyyrikruunusta ja syvista huokauksista. Miten maksaisin samalla mitalla takaisin ja käskisin tyypin mennä itseensä. I had plans of revenge, being mean and saying things like "Save your words." in an icecold voice. En kuitenkaan päässyt välttelytekniikkaa pidemmälle, kun Sissi eilen toimi viestinviejänä ja kysyi, onko kaikki kunnossa. Kuulemma känkkäränkkääjä oli jo oivaltanut, että jotain hän on nyt tehnyt väärin, mutta ei ymmärtänyt, mitä. Eilen illalla kutuin sitten kokoon rauhanneuvottelut. Pyysin tyypin juttusille, istuttiin alas aikuismaisesti ja sanoin, että pahoitin mieleni, kun olit toi töykeä, jopa törkeä pari iltaa sitten. Hän vakuutteli, että se ei ollut varmasti ollut tarkoitus, vaikkei itse tilannetta muistanutkaan. Pyydettiin anteeksi ja halattiin ja vaihdettiin puheenaihetta. Ja sitten, tadaa, keskustelun kulkiessa palaset loksahtivat kohdalleen, hän muisti mistä oli kiikastanut, pyysi vielä uudestaan anteeksi ja minulle valkeni, että olin vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan saadessani ryöpyn niskaani. Olo oli niin helpottunut koko illan, etten varmaan koskenut maanpintaa kertaakaan. Illalla suunnattiin porukalla kylille ja tanssittiin niin, että tänään selkä jomottaa ja kengänpohjat on varmaan monta milliä ohuemmat.

Päästelen höyryjä.

This culture is so strange. Taking the piss, being cheeky on somebody is a part of everyday life but one of the locals seems to interpret it in a strange way. I can say anything, it's part of my culture! Being rude seems to be the other nature of some people. Don't waste your words, I say. Don't waste your words. I can work with you, but that's it. Vituttaa kuin pientä oravaa, sanoisi yksi vanha ystävä. Tässä kulttuurissa posken soittaminen on arkipäivää. Yhdellä kanssaihmisellä on vain erikoinen tulkinta siitä, mitä kaikkea toisille (tässä tapauksessa minulle) voi sanoa. Tänään vitsiä murjaistessani minua katsottiin kuin halpaa makkaraa: "Neitinomad, are you still talking?" "Yeah, why?" "Well, you should just shut up." Näin meillä rauhan yhteisössä kommunikoidaan. Those who know me, know that I get from zero to hundred in less than 10 seconds. But I didn't explode. In the evening reflection I was wondering about turning the other cheek and thought that I can't do that. Töitä voidaan tehdä yhdessä, asialliset hommat hoidetaan. Muuten olkoon ilman mun seuraani, ihan kaikkea en minäkään kulttuurin nimissä suostu kuuntelemaan. Saakelin saakeli.

Kädentaitoviikonloppu.

Viikonloput tässä kuussa on tiistaista keskiviikkoon, tällä viikolla asuin askarteluhuoneella. My weekends in October are on Tuesdays and Wednesdays. This week I spent most of the time in the arts and crafts building despite the other plans I had. The storage spacein my room is very limited, so I decided to decorate some shoeboxes. We are also preparing life maps, presentations of our lives.



Yesterday Tin led the evening worship and showed this video of the Finnish aurea borealis. Amazing, how it is possible to enter the room in the middle of a film and immediately notice that the picture on the screen is from home. There is no English word for ikävä, but I do miss home at times.

Yhteisössä kökkiminen on sekä antavaa, että ottavaa. Välillä on raskasta, kun aina on jonkun vapaapäivä ja jollain tarve riipaista, niitä tarinoita kuunnellaan sitä päivätolkulla. Välillä käperrytään kylki kyljessä töllöttimen ääreen katsomaan romanttisia draamoja. Välillä kolmevuotias naapurinpoika julistaa rakkauttaan ja toisinaan täti-ihminen kaappaa vetämäni hartauden kesken kaiken. Välillä kommunikaatio sujuu, välillä tunnen olevani kasvattaja, jonka ojennusyritykset vain ohitetaan niin, etten halua alkaa jankuttaa. Lähetin ylemmälle taholle sähköpostia, venttiilipostia, kuten täällä sanottaisiin. Välillä mietin, tuleeko minusta tämän vuoden ajaksi katalysaattori tai ilmanpuhdistaja - ja onko työ- ja asuinyhteisöstä toivoakaan tulla paikka, jossa ei juoruiltaisi ja puhuttaisi pahaa? Tiistaista keskiviikkoon on taas vapaata, autolastillinen väkeä lähtee Derry-Londonderryyn ja tirautin päivällä pienet porut ylhäisessä yksinäisyydessä, koska minua ei oltu pyydetty mukaan. Huomenna menen taas terveyskeskukseen kertomaan tarinoita verkkokalvoirtaumista ja vammaisuudesta.