.storm in a tea cup.

Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa taas hetken. Kesä on ollut jotenkin kiireinen, vaikka samaan aikaan ei kuitenkaan ole. Se on tarjonnut perinteistä riparityötä, mutta sen lisäksi myös muun muassa spontaanin osallistumisen Pride-kulkueeseen ja sen jälkeiseen puistojuhlaan sekä idyllisen herkät Herättäjäjuhlat Lapualla. Ensimmäisissä marssittiin tasa-arvon puolesta ja tutustuttiin uusiin ihmisiin, jälkimmäisissä majoituttiin maailman parhaaseen kotimajoitukseen vanhojen ja uusien ystävien kanssa, leikittiin samaisten tyyppien kanssa legoilla, syötiin körttiburgeria grillillä, kutiteltiin kummipoikaa ja kuultiin ytimeen asti koskettava seurapuhe.

Se on jäänyt tästä kesästä mieleen: kohtaamiset ja etenkin kohdatuksi tuleminen sekä se, kun on toisten ihmisten suusta saanut kuulla sellaista, jonka olisi voinut lausua itse tismalleen samoin.

Herättäjäjuhlilla Anna puhui upeasti siitä, miten elämä menee omia polkujaan suunnitelmistamme huolimatta. Erityisesti puhutteli tämä:

"Ei meistä aina näe, kuka on särkynyt ja kuka ehjä. Harva pystyy kulkemaan elämän läpi ilman ihmissuhteiden säröjä tai läheisten menettämistä. Säröjä voi tulla lapsuudesta lähtien, mutta yhtä lailla pimeitä hetkiä voi tulla nuoren ensimmäisistä rakastumisista, tai niistä pettymyksistä, kun toivottu opiskelu- tai työpaikka ei avaudu. Kun ei löydy puolisoa, kun ei saa hartaasti toivottua lasta. Kun sairastuu vakavasti. Kun kokee kiusaamista, syrjintää tai taloudellista ahdinkoa. Kun omat toiveet ja haaveet eivät toteudukaan. Kun ihmissuhteet ja avioliitot särkyvät, kun oma lapsi voi pahoin, tai kun menettää itselleen rakkaan ihmisen. Joskus ihminen ajautuu syvempiin vesiin pikkuhiljaa, itse oikein huomaamattakaan. Joskus taas yksi hetki voi muuttaa kaiken."

Kotimatkalla Prideilta kuljin samaa matkaa erään seurueessamme olleen kanssa. Puhuttiin opinnoista ja asumisista ja hän pitävänsä tulevaa muuttoaan väliaikaisena, "kun parin vuoden päästä voisi sitten jo perustaa omaa perhettä... vaikkei sellaista nyt olekaan näköpiirissä". Oli pysäyttävää, miten toisen suusta tulevat minun sanani ja miten niiden lomaan nivoutuisi ainakin omasta suusta tullessani niin monta toivetta ja unelmaa tiiviissä kimpussa aran epäilyksen ja surunkin kanssa. Toisaalta pysäyttävää oli sekin, miten pinnassa nämä tunnot ihmisessä ovat, kun ne lausutaan lähes vieraalle ihmiselle niin suoraan ja peittelemättä.

Ihmiset tulee iholle, sekin on yhdenlainen kokemus yhteydestä toisiin, vaikka välillä tuntuukin tosi irralliselta.

Tänään on etenkin ollut irrallinen ja pöllämystynyt olo, saavuin nimittäin Windhoekiin, Namibiaan, liki kahden kuukauden keikalle tutustumaan ja vähän kouluttamaankin Namibian näkövammaisten keskusliittoon. Näitä pohdintoja ja kuvia toivottavasti pääsee tännekin blogiin vähän.

Loppuun kuva pihamaan kaijasesta, ne on kuulemma pieniä papukaijoja!