Namibian arki on alkanut ihan hyvin ja vauhdikkaasti. Ensimmäisen toimistoviikon jälkeen tehtiin kahdeksan päivän kenttämatka ja täytyy kyllä sanoa, että tämä viikonloppu on tullut 12 työpäivän jälkeen todella tarpeeseen.
Tämä reissu on monessakin mielessä erilainen kuin mikään aikaisempi. Olen ensimmäistä kertaa näin erilaisissa oloissa yksin ja ensimmäistä kertaa myös jonkun organisaation lähettämänä asiantuntijana. Elinpiirini on rajatumpaa, isäntäorganisaatiolle turvallisuuteni ja hyvinvointini on hermostuttavankin tarkkaa ja välillä tuntuu, että majatalon kylmänkalsean huoneen seinät kaatuu päälle. Tänään onneksi pääsin kirkkoon, jonne meninkin ihan omin avuin taksilla eikä kukaan raiskannut, ryöstänyt tai paloitellut mua. Uskon edelleen, että ihmiset kaikkialla on varsin hyväntahtoisia ja että suurimmaksi osaksi tervettä järkeä noudattamalla on mahdollista pysyä ihan turvassa.
Paikalta palkattu avustaja-opas on loistava pakkaus, tottunut toimimaan avustajana, ammatiltaan viittomakielen tulkki. Kun kaupoissa täällä toistuvasti puhutaan avustajalle asiakkaan sijaan, hän osaa napakasti kääntää keskustelut sinne, minne ne kuuluvatkin. Tyyliin "What's her name?" - "Why don't you ask her?". Se on täällä harvinaista, vammaisuus saa ihmiset tuijottamaan ja hämmästelemään.
Kotioloihin verrattuna yllättävä epäitsenäisyys on aika väsyttävää. Kauppareissuilla apu on toistaiseksi ollut tarpeen, mutta samaan aikaan ostosten tekeminen on haastavaa, kun kaikki mitä ostan, saa aikaan hämmentyneitä kommentteja tuotteiden hinnoista. Kun paikallisten palkkatasosta ei saa vihiä rivien välistä sen enempää kuin suoraan kysymälläkään, on vaikea yrittää toimia kuten paikalliset, mikä yleensä auttaisi tällaisessa tilanteessa.
Ihmisten unelmat ja elämänsuunnitelmat ovat täällä niin samanlaisia oman ystäväpiirini haaveiden kanssa, että välillä karu todellisuus ja mahdollisuukien rajallisuus tuntuu todella rajulta. Ikkunattomista, vedettömistä ja sähköttömistä aaltopeltiasumuksista lähtee aamuisin töihin siististi pukeutuneita autonkuljettajia, viittomakielen tulkkeja ja ministeriöiden virkamiehiä, joilla ei ole varaa perustaa perhettä tai laittaa lapsiaan hyvätasoiseen kouluun.
Olen nukkunut vähän, koska päässä pyörii sekä nämä täkäläisten ystävien ihmiskohtalot että Suomeen jääneiden asiat. Ruokaostoshaasteiden ja etenkin työreissun aikana myös ruokahygienian ja vatsapöpöjen välttelyn vuoksi olen syönyt aika niukasti ja kun vähiin uniin lisää 12 päivän työputken, tuli tämä viikonloppu todella tarpeeseen.
Fyysisesti on vähän nuupahtanut olo, mutta muuten kaikki on hyvin. Ajatuksia tämä reissu varmasti herättää pitkäksi aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti