Suomeen paluusta on nyt kuukausi. Sähköisellä rintamalla on ollut hiljaista, mutta elämässä kaikkea muuta.
Kymmenen vuoden yksinelon jälkeen kotiovestani käveli kaksilahkeinen vain tunteja ennen lähtöäni Namibiaan. Seitsemän viikon poissaolon aikana skype lauloi toista sataa tuntia ja palattuani perjantai-iltapäivällä Suomeen käytimme ensimimäiset 48 tuntia A:n muuton (ei toki minun luokseni, vaan toiseen opiskelijakortteeriin!) organisointiin. Sanotaanko vaikka niin, että tutustuminen yli 9000 kilometrin etäisyydellä ja sen jälkeen toisen vaatehuoneen kerrostumiin kaivautuminen ja niiden pakkaaminen on sellainen syväsukellus, ettei mitään valtavan yllättävää ole kyllä sen jälkeen tullut vastaan.
Paitsi, että onpas.
Se, miltä tuntuu, kun unen rajamailla kuulee toisen vielä tassuttelevan sammuttamassa valoja, kolistelevan tiskejä keittiössä.
Se, että minä menen keikalle ja kotiin tullessa kaikki tiskivuoret ovat kadonneet.
Se, että toinen kysyy, mitä kuuluu ja että on joku, jonka saa herättää aamuisin.
Se, miten viimaisinkaan syysilta ei tunnu liian pahalta, kun bussipysäkille kävellessä saa pitää kiinni toisen lämpimästä kädestä ja se, miten kotiin päästyään voi vetäistä jalkaansa sen toisen lämpöiset pyjamahousut.
Se, miten vihdoin on joku, jonka kanssa laittaa ruokaa ja lukea ruokarukous. Joku, jonka kanssa mennä kirkkoon sunnuntaina ja kuunnella Yle Radio1:tä.
Eikä se ole kuka tahansa Joku vaan A, joka on merkillisesti lymynnyt jossain kaikki nämä vuodet. Vaikka ukki tänään puhelimessa sanoikin, että "maailma on sellaisia A:a täysi, mutta hyvä kun löytyi yksi", minä olen vahvasti sitä mieltä, että näitä tällaisia on kyllä vain tämä yksi.
Kiitollisella mielellä.
