Kuukaudet kiitävät. Yhteistä arkea on yhtäkkiä takana yli puoli vuotta, puhutaan varovasti tulevaisuudesta, siitä tuleeko joskus yhteinen koti, yhteinen perhe ja mitä vielä.
On hassuja tapoja ripustaa kalsarit kylppärin naulaan, juoda litratolkulla teetä, vaeltaa automarketissa edullisten ostosten perässä. Rasittavia tapoja jättää likaiset astiat ruokapöytään, nurista kaikesta rahanmenosta ja jättää vastaamatta tekstiviestiin. Onpa täällä väitelty siitäkin, kuuluuko mikrokuituliinaa käyttää kuivana vai kostana. (Vastaus: molemmat ovat oikeassa, käyttötarkoitukset vain eri.)
Yhteinen arki kuitenkin soljuu. On muru, pupu, kulta, rakas ja sen fiilistely, miten kaksi ihmistä voikaan löytää toisensa. On minun kummilapseni, joka lukee hänen kanssaan kirjoja ja taputtaa meille nauraen, kun näkee pusun. On hänen kummilapsensa, joka tahtoo käyttää minua kiipeilytelineenä ja etsii keittiöstä "pelkkiä pisteitä" luettavakseni, koska on ilmeisesti kuullut äidiltään, että minä osaan niitä lukea. On onni siitä, että on joku, jonka kanssa keskustella, joku jonka käsivarren painon alle nukahtaa ja joku, jonka osaa itse rauhoitella, kun opiskelu- ja työhuolet yllättävät.
Hyvää on kannattanut odottaa.
Kevätkin tulee, ilta-auringon säteet yltävät jo harmaaseen seinään. Kadonneet opintopisteet ovat saapuneet rekistereihin lähes yksitellen. Kevättalvi on ollut tahmaista, täynnä puurtamista ja kivireen vetämistä, mutta toivottavasti kevään päätteeksi on luvassa kevyempi olo, tieto siitä, että maisterin ja diplomi-insinöörin tutkinnot ovat edes pykälän lähempänä taas.
2 kommenttia:
Tämä on tosi tosi kaunis pikku kirjoitus kahden ihmisen yhteisestä polusta! :) <3
Kiitos! Olipa hauska palata tähän tekstiin nyt, kun on kohta kaksi vuotta yhteistä taivalta takana, yhteen juuri muutettu ja häät tulossa. Että miten edelleen on ne kalsarit kylppärin naulassa ja sama käsivarsi, jonka alle nukahtaa.
Lähetä kommentti