Mahdollisuudet ja rajat.

Namibian arki on alkanut ihan hyvin ja vauhdikkaasti. Ensimmäisen toimistoviikon jälkeen tehtiin kahdeksan päivän kenttämatka ja täytyy kyllä sanoa, että tämä viikonloppu on tullut 12 työpäivän jälkeen todella tarpeeseen.

Tämä reissu on monessakin mielessä erilainen kuin mikään aikaisempi. Olen ensimmäistä kertaa näin erilaisissa oloissa yksin ja ensimmäistä kertaa myös jonkun organisaation lähettämänä asiantuntijana. Elinpiirini on rajatumpaa, isäntäorganisaatiolle turvallisuuteni ja hyvinvointini on hermostuttavankin tarkkaa ja välillä tuntuu, että majatalon kylmänkalsean huoneen seinät kaatuu päälle. Tänään onneksi pääsin kirkkoon, jonne meninkin ihan omin avuin taksilla eikä kukaan raiskannut, ryöstänyt tai paloitellut mua. Uskon edelleen, että ihmiset kaikkialla on varsin hyväntahtoisia ja että suurimmaksi osaksi tervettä järkeä noudattamalla on mahdollista pysyä ihan turvassa.

Paikalta palkattu avustaja-opas on loistava pakkaus, tottunut toimimaan avustajana, ammatiltaan viittomakielen tulkki. Kun kaupoissa täällä toistuvasti puhutaan avustajalle asiakkaan sijaan, hän osaa napakasti kääntää keskustelut sinne, minne ne kuuluvatkin. Tyyliin "What's her name?" - "Why don't you ask her?". Se on täällä harvinaista, vammaisuus saa ihmiset tuijottamaan ja hämmästelemään.

Kotioloihin verrattuna yllättävä epäitsenäisyys on aika väsyttävää. Kauppareissuilla apu on toistaiseksi ollut tarpeen, mutta samaan aikaan ostosten tekeminen on haastavaa, kun kaikki mitä ostan, saa aikaan hämmentyneitä kommentteja tuotteiden hinnoista. Kun paikallisten palkkatasosta ei saa vihiä rivien välistä sen enempää kuin suoraan kysymälläkään, on vaikea yrittää toimia kuten paikalliset, mikä yleensä auttaisi tällaisessa tilanteessa.

Ihmisten unelmat ja elämänsuunnitelmat ovat täällä niin samanlaisia oman ystäväpiirini haaveiden kanssa, että välillä karu todellisuus ja mahdollisuukien rajallisuus tuntuu todella rajulta. Ikkunattomista, vedettömistä ja sähköttömistä aaltopeltiasumuksista lähtee aamuisin töihin siististi pukeutuneita autonkuljettajia, viittomakielen tulkkeja ja ministeriöiden virkamiehiä, joilla ei ole varaa perustaa perhettä tai laittaa lapsiaan hyvätasoiseen kouluun.

Olen nukkunut vähän, koska päässä pyörii sekä nämä täkäläisten ystävien ihmiskohtalot että Suomeen jääneiden asiat. Ruokaostoshaasteiden ja etenkin työreissun aikana myös ruokahygienian ja vatsapöpöjen välttelyn vuoksi olen syönyt aika niukasti ja kun vähiin uniin lisää 12 päivän työputken, tuli tämä viikonloppu todella tarpeeseen.

Fyysisesti on vähän nuupahtanut olo, mutta muuten kaikki on hyvin. Ajatuksia tämä reissu varmasti herättää pitkäksi aikaa.

Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa taas hetken. Kesä on ollut jotenkin kiireinen, vaikka samaan aikaan ei kuitenkaan ole. Se on tarjonnut perinteistä riparityötä, mutta sen lisäksi myös muun muassa spontaanin osallistumisen Pride-kulkueeseen ja sen jälkeiseen puistojuhlaan sekä idyllisen herkät Herättäjäjuhlat Lapualla. Ensimmäisissä marssittiin tasa-arvon puolesta ja tutustuttiin uusiin ihmisiin, jälkimmäisissä majoituttiin maailman parhaaseen kotimajoitukseen vanhojen ja uusien ystävien kanssa, leikittiin samaisten tyyppien kanssa legoilla, syötiin körttiburgeria grillillä, kutiteltiin kummipoikaa ja kuultiin ytimeen asti koskettava seurapuhe.

Se on jäänyt tästä kesästä mieleen: kohtaamiset ja etenkin kohdatuksi tuleminen sekä se, kun on toisten ihmisten suusta saanut kuulla sellaista, jonka olisi voinut lausua itse tismalleen samoin.

Herättäjäjuhlilla Anna puhui upeasti siitä, miten elämä menee omia polkujaan suunnitelmistamme huolimatta. Erityisesti puhutteli tämä:

"Ei meistä aina näe, kuka on särkynyt ja kuka ehjä. Harva pystyy kulkemaan elämän läpi ilman ihmissuhteiden säröjä tai läheisten menettämistä. Säröjä voi tulla lapsuudesta lähtien, mutta yhtä lailla pimeitä hetkiä voi tulla nuoren ensimmäisistä rakastumisista, tai niistä pettymyksistä, kun toivottu opiskelu- tai työpaikka ei avaudu. Kun ei löydy puolisoa, kun ei saa hartaasti toivottua lasta. Kun sairastuu vakavasti. Kun kokee kiusaamista, syrjintää tai taloudellista ahdinkoa. Kun omat toiveet ja haaveet eivät toteudukaan. Kun ihmissuhteet ja avioliitot särkyvät, kun oma lapsi voi pahoin, tai kun menettää itselleen rakkaan ihmisen. Joskus ihminen ajautuu syvempiin vesiin pikkuhiljaa, itse oikein huomaamattakaan. Joskus taas yksi hetki voi muuttaa kaiken."

Kotimatkalla Prideilta kuljin samaa matkaa erään seurueessamme olleen kanssa. Puhuttiin opinnoista ja asumisista ja hän pitävänsä tulevaa muuttoaan väliaikaisena, "kun parin vuoden päästä voisi sitten jo perustaa omaa perhettä... vaikkei sellaista nyt olekaan näköpiirissä". Oli pysäyttävää, miten toisen suusta tulevat minun sanani ja miten niiden lomaan nivoutuisi ainakin omasta suusta tullessani niin monta toivetta ja unelmaa tiiviissä kimpussa aran epäilyksen ja surunkin kanssa. Toisaalta pysäyttävää oli sekin, miten pinnassa nämä tunnot ihmisessä ovat, kun ne lausutaan lähes vieraalle ihmiselle niin suoraan ja peittelemättä.

Ihmiset tulee iholle, sekin on yhdenlainen kokemus yhteydestä toisiin, vaikka välillä tuntuukin tosi irralliselta.

Tänään on etenkin ollut irrallinen ja pöllämystynyt olo, saavuin nimittäin Windhoekiin, Namibiaan, liki kahden kuukauden keikalle tutustumaan ja vähän kouluttamaankin Namibian näkövammaisten keskusliittoon. Näitä pohdintoja ja kuvia toivottavasti pääsee tännekin blogiin vähän.

Loppuun kuva pihamaan kaijasesta, ne on kuulemma pieniä papukaijoja!