sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Ihmistä ihmisen vuoksi.



Kun on ollut seitsemän vuotta yksin, on välillä vaikea uskoa, että vielä joskus olisi joku.

Käy niinkuin lasta tahtoville, ympärillään näkee vain onnellisia pariskuntia. Viime lauantaina kaksi tuttua meni tahoillaan naimisiin. Toissaviikolla syntyi kavereille kolme vauvaa, viime viikolla yksi, talven aikana kolmattakymmentä.

Katson kahvilapoikia, vastaantulijoita kadulla. Miten ihmisiin tutustutaan?
Selaan deittinetin tarjontaa ja nujerrun. Mitä varten edes etsin täältä?

Miten selittää uteleville sukulaisille, että kyllä minä seurustelisin, jos olisi minun vallassani valita. Että jos teitä huolettaa tämä nuoren naisen yksinolo, niin miltä luulette minusta tuntuvan?

Tahtoisin jakaa arkea ja unelmia jonkun kanssa, joka kulkisi matkakumppanina samaa matkaa.
Niin kuin yhdessä ilmoituksessa kirjoitettiin, en etsi miestä miehen vuoksi, vaan ihmistä ihmisen vuoksi.

5 kommenttia:

Tanssiinan Anne kirjoitti...

Tuo on ihan totta. Minua elämässä on toisinaan, elämäntilanteesta riippumatta, auttanut ajatus, että ei ole olemassa toinen toistaan parempia tai oikeampia kohtaloita. On olemassa samanarvoisia, mutta erilaisia kohtaloita. Parisuhdekohtalo tai lapsensaamiskohtalo ei tee ihmisestä onnellista, ei täyttä, ei täydellistä. Se ei muuta ihmisessä itsessään yhtään mitään. On se tietysti totta, että olisi ihana jakaa elämänsä jonkun kanssa. Tai että olisi ihana kun olisi vauva perheessä. Mutta itsessään ihmisenä onnellisena oleminen ei muutu sillä, että saa lapsen, tai siis ettei se paranna mitään, eikä tee instant-täydelliseksi elämää. Ellei se ole täydellistä jo ennen sitä lasta.
Ja niin onnellista kuin onkin olla parisuhteessa ja kasvattaa lasta, olisivat erilaiset valinnat elämässä tuoneet erilaisia mahdollisuuksia. Yrittäjä-äidin elämässä ei paljon balettitunneille ole mahdollisuuksia, niin ihania kuin ne olisivatkin. Tai kuinka olisi mahtavaa olla vuosi yhteisöeläjänä. Tai saada vaan neuloa aina kun huvittaa tarvitsematta juosta pesemään toisen hampaita tai siivoamatta. Tai voida kuunnella sitä musiikkia, mitä juuri huvittaa, tai olla kuuntelematta, lähteä kävelylle ihan hissukseen ja itsekseen.
En minä tarkoita olla yhtään parempi sen takia, että elän perheessä. Sen haasteet ovat erilaiset. Enkä ollenkaan sano, että pitäisi lopettaa haluta köllöttää jonkun vieressä ja jakaa elämä. Vaan pikemminkin, että jotta se olisi onnellista, pitää osata olla onnellinen vapaana maailmantallaajana ja nähdä se yhdenvertaisesti parisuhde-elämän kanssa. Olla aidosti niin, ettei elämästä puutu mitään. Koska muuten arvottaa elämänsä jonkin ulkopuolisen kautta, ja sitten on hankala olla onnellinen.

neitinomad kirjoitti...

Näinhän se on. Oltuani täällä ensimmäiset puoli vuotta havahduin siihen, että se aika ajoin pintaan puskeva "apua kaikki muut pariutuu"-panikointi oli jäänyt, että yhteisön ja kontekstin tarpeen tyydyttivät nämä ihmiseni näissä ihmissuhteissa, vaikkakaan ei parisuhteissa. Nyt tämä asian kanssa kipuilu puskee pintaan lähinnä silloin, kun joku (aka usein sukulaiset tai miehenmetsästyksestä elämäntehtävän saaneet tutut) kyselevät asian perään vähän sillä silmällä, että "onkos siellä ruoho vihreämpää?". (Ruoho muuten on vihreämpää täällä, ruohonleikkuria käytetään myös tammikuussa. ;)

Niin itsenäinen ja omassa elämässään onnellinen kuin yritänkin olla ja useimmiten olenkin, olen kuitenkin sitä mieltä, että ihminen on ihminen vai toisten ihmisten seuruassa, että yksikään ihminen ei ole saari, itsessään riittävä.

Videossa on hyvä viesti, ei toisella ihmisellä pidä täyttää aukkoja itsessään, vaan jokaisen pitää itse kyetä ja pystyä ja olla mitä on, sitten voi rullata yhdessä. Mutta toisaalta, eipä se onnellisuus tai tasapainoisuus kai kuitenkaan takaa sitä, että se kumppani jostain tupsahtaisi.

Kumisaapastyttö kirjoitti...

Mietin tuota aihetta mökin saunan lauteilla viikonloppuna. Ajattelin silloin, että mitenhän täällä saa vauvan pestyä. Muistin, miten ennen ajattelin monissa paikoissa: voi kun voisin tuoda tänne jonkun kivan pojan. Jakaa tämän maiseman, tällaisen hetken, nämä ajatukset, jonkun kanssa. Muistan sen kaipuun vieläkin ihan elävästi. Ja toivon totisesti, että sun kaipyy myös loppuu jonakin päivänä! Minulle Japanin jälkeen olikin jälkikäteen ajateltuna paras ajankohta. Tiesin paremmin kuin koskaan ennen, kuka olen, mistä tulen, mitä haluan. Olin oppinut myös puhumaan enemmän, jättämään arvailujen varaan vähemmän.

Ehkä, toivottavasti, ihan kohta on juuri se aika, kun sun elämääsi astelee joku, jonka kanssa juuri sun pitääkin olla.

neitinomad kirjoitti...

Kumisaapastyttö, :) Mietin sua tätä kirjoittaessani, joskus seisottiin myöhään yöllä Järvenpään asemalla odottamassa junaa ja sanoit, että olit reissujen jälkeen tullut siihen tulokseen, että pitää pysähtyä hetkeksi ja asettua aloilleen, että asioita ehtii tapahtua. Ehkä siinä on se juju, jota munkin pitäisi kokeilla.

Sitä odotellessa. :)

Kumisaapastyttö kirjoitti...

... tai sitten se tapahtuu jossakin äkkiarvaamatta, "väärässä paikkaa" ja "vääränä aikana", mutta kuitenkin juuri niin, kuin pitääkin.

Mutta se on totta, että ajattelin silloin noin. Sanoin sen ääneenkin useammalle ihmiselle, koska siltä tuntui. Mutta ei kai sitäkään ratkaisua olisi voinut väkisin tehdä. Sitä ennen oli ollut se polttava tunne mennä ja liikkua... ja olin jatkuvasti asunut pieniä pätkiä siellä ja täällä ja niin oli ollut hyvä. Nyt asun täällä tuppukylässä ja tykkään! Yksi ihana ystävä täällä, joka on aina viihtynyt paikoillaan, sanoi, että ei olisi ikinä uskonut, että muutan tänne oikeasti. Nyt on hyvä näin, mutta en kyllä olisi minä, ellen olisi saanut nähdä ja kokea ja reissata ja mennä!