Ikuisuusprojekti.

Viikonloppuna vihdoin sain päätökseen naapurintädille tehdyn syntymäpäivähuivin.
Sellaisen muodikkaan, paksun ja muhkean pyöröneuleena tehdyn.
Synttärit oli tammikuussa.

Tein vähän palmikkosuunnitelmia etukäteen, loin silmukoita sen verran kuin huvitti ja sitten vaan neuloin ja vedin lonkalta milloin mitäkin muunnelmaa, kun en muistanut, mitä olin tehnyt viimeksi tai muuten vaan alkoi pitkästyttää.

Sellainenhan siitä sitten tulikin, kotikutoinen.
Kirjoitin oheen kirjeen, että sopii ehkä huiviksi, hartiahuiviksi, tuubitopiksi, minimekoksi, hameeksi vyön kanssa, uudelle vauvalle makuupussille, jo olemassaoleville taaperoille viltiksi ja kyllä se varmaan toimii ihan jättiläismäisenä pölyrättinäkin. Tai mikset pingottaisi sitä korin ympärille ja säilyttäisi siinä vaikka legoja vaatehuoneen nurkassa.

No, tulipahan tehtyä.

Lusikka kauniiseen käteen.

Jo päivällä iski jäätelön himo.
Illalla ryhdyin tuumasta toimeen, otin lusikan kauniiseen käteen, kameran toiseen käteen ja pistin töppöstä toisen eteen.
Liki kaksituntinen jäätelönhakuiltakävely, kaupan päälle komeat auringonlaskumaisemat ja kuvallinen todiste siitä, että alkuviikon retkellä saatu aurinko on muuttunut kasvoillani pisamiksi.

Sunset season.

Auringonlaskujen aikakausi on alkanut.

Vapaaehtoisten arjenpakomatkalla saarella näin jotain, mitä en koskaan ennen.
Pimeässä öistä merta halkoi vain majakoiden valot ja tähtiä oli enemmän kuin elämässäni koskaan.
Me viisitoista maankamaralla ja tuhannet taivaan kannessa. Horisontista horisonttiin.
Voiko sokeakin opetella tähtikuvioita?
Psalmi 8.
Kaikki täällä niin pientä, jossain joku suurtakin suurempi.

Lämmintäkin on ollut, yössä tuoksuu elokuu tai lapsuuden syyslomamatka Välimerelle.
Huomenna on vielä kesä, torstaina paluu perinteiseen +11 asteen harmaaseen tihkusateeseen.

Näkee naamasta.

Jotain kummaa on naamavärkille vissiin tapahtunut vai lieneekö vika uusissa henkselihousuissa, kun viime viikolla bussikuski kysyi (kahdesti), oleko jo täyttänyt 16 ja walesiläisen perähikiän takalähiön pubissa kysyttiin paperit, kun ostin puolikkaan siiderin. Nurinkurista, kun 18-vuotiaana papereita ei kysytty koskaan.

Kotiinpaluujärjestelyt

Reitti selvä! Insinöörin taidonnäyte näkövammaisten jalankulkijoiden iloksi.
Newport, Etelä-Wales.

Palaan Suomeen elokuun lopulla, mikä tuntuu samaan aikaan kaukaiselta ja kovin läheiseltä. Onnekseni minulla on opiskelupaikka, johon palata toisin kuin monilla vapaaehtoiskollegalla, jotka piehtaroivat eksistentiaalisen mikä minusta tulee isona -ahdistuksen parissa. Pitkään kuvittelin, että suurin murheeni on löytää asunto Helsingistä syyskuun alusta lähtien. Asuntoasia on nyt kuitenkin vireillä ja sen suhteen ei voi kuin odottaa.

Mutta yhtäkkiä olen oivaltanut, että järjesteltäviä asioitahan onkin aika paljon.
Pätevän avustajan rekrytointi, mieluusti kahden pätevän avustajan, koska tavoitteena on kirjoittaa opinnäytetyö ja pino esseitä. Takaisin silmälääkärijärjestelmään pääseminen, koska HUS:n jonot ovat melkoisia.
Liki kahdeksan kuukautta vihoitelleen polven kuntouttaminen, kunhan ensin selviäisi, mikä oikeastaan on rikki.
Maisteriohjelmien ruokkoaminen, koska vuosi on lopulta aika lyhyt aika ja etenkin Brittein saarilla hakuprosessit aloitetaan usein jo tammikuussa, ellei aiemminkin.
Harrastusten orgaisointi: mistä löytyy vesijuoksu- ja uintiseuraa, entäpä edullista joogaa?

Sinällään reitti on selvä, mutta ajoittaisia kapeikkoja riittää.

Matkailu avartaa ja tyhjästä päästä kärsinee kukkaro.

Mentiin Millin kanssa Derryyn lomalle. Tarkoitus oli olla yön yli ja sitten suunnata nokka rajan yli liftaten ja bussimatkaillen. Ensimmäisessä etapissa oivalsin, että passi on kotona. Joten se siitä sitten. Hostelli osoittautui kuitenkin niin kotoisaksi, että päätettiin jäädä toiseksikin yöksi ja torstaiaamuna vaivasi flunssanpoikanen, joten päätettiin tulla kotiin.

Tiistaina käytiin ostoksilla, vaatekaupan alennusrekistä löytyi pöksyä ja paitaa varsinaiseen pappatyyliin, on vanhanajan henkselit ja kaikki. Henkselihousuissa kerroin sitten pubissa niin lennokasta tarinaa vessan oven edessä istuvalle Turrille, että vessasta tuleva derryläinen setä säikähti laajaa liikehdintääni ja tuli todistamaan, että "I'm a really friendly guy, don't hit me!"

Ensi viikolla menen Walesiin, lennän Belfastista Bristoliin ja takaisin. Eilen lentoaikoja tarkastellessani totesin varanneeni lennot Bristolista Belfastiin ja takaisin. Tätä ei olekaan sattunut vielä aikaisemmin.

Vähällä säädöllä ja lisämatkojen ostelulla loppu ja sitä myöten kaikki on nyt kuitenkin hyvin.

25.

Kerran minulle sanottiin, että täällä "highs are so high and lows are so low".
Se on aivan totta.
Tänään täytin 25.
Aamiaistin yhden kanssa keskustassa.
Liftasin kotiin.
Sain maailmanpelastuskiksejä päivän mittaan.
Koin saavani yhteyden tuohon parrakkaaseen, jolle eilen itkin väsymystäni ja tänään koitin valaa uskoa kyynikkojen ja kriitikkojen keskellä.
Köllötettiin olohuoneen lattialla ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Esitin olevani yllättynyt juhlista, joiden tiesin tulevan, mutta jotka minulle järjestettiin.
Ihmiset pukeutuivat villaan, juotiin minttukaakaota ja syötiin cupcakeja.
Kyllä kelpasi.
<3

Lapset aseissa.

Muistan muutaman vuoden takaisen artikkelin Voima-lehdestä. Nyt sama aihe valtaa alaa Facebookin puolella. On ilo seurata idealtaan yksinkertaista kampanjaa, ottaa osaa ja toivottavasti nähdä, miten yksi maailman vaietuista konflikteista saa vihdoin ansaitsemansa lopun.

Täällä Pohjois-Irlannissa järjestetään tiedotustempauksia huhtikuussa, jotta jokainen tämän maan asukas tietäisi, kuka Joseph Kony on ja miksi hänen toimintansa on saatava loppumaan.

Mikä taho Suomessa ottaa tempauksen järjestääkseen?

Ensi alkuun kampanjaan voi osallistua katsomalla tämän videon ja jakamalla sitä edelleen.

Rankkaa ja raadollista.

Äiti lähetti postissa muutaman viikon takaisen Kotimaan, jossa oli juttua Valamosta ja luostariyhteisöä kohdanneesta kriisistä. Jutussa todettiin, että yhteisöelämä on raadollista.

Niin on, allekirjoittanut todistaa.

Kun taloa vaivaa flunssakierre ja ihmiset on loman tarpeessa, känkkäränkkää ja virtahepoa olohuoneessa on vaikea välttää. Kun ihmisten kanssa asuu ja työskentelee samojen seinien sisällä, luonteenpiirteet korostuu korostumistaan. Yksi katsoo oikeudekseen lintsata koulutuksesta ja sitten kritisoida sitä huhupuheiden perusteella. Toinen katsoo oikeudekseen olla ilkeä ja puhua pahaa. Sitten on joukko hännystelijöitä ja jeesmiehiä ja kaiken kruunaa se, että ulkona on niin huono sää, ettei kaupunkiinkaan voi kävellä kaikkea tätä pakoon. Minussahan ei ole mitään vikaa.

Tuntuu siltä, että pään päällä on tonni kiviä ja tässä sitä vaan odotellaan, että niitä alkaa sataa.

Huppeluksissa.

Keuhkoparantolasta päivää!
Tämä neuleluomus valmistui jo ennen Cambridgen matkaa. Kirjaimellisesti, sillä matkaa edeltävänä yönä huhkin pikkutunneille neuleen parissa, nukuin kolmen tunnin yöunet ja yritin viimeistellä lentokenttämatkalla. Kerrottakoon, että Irlannin mutkaiset tiet ja kukkulat, linja-auto, olematon aamiainen ja univaje ei oikein sovellu käsityöharrastukselle. Lopulta saumat ommeltiin lentokentän kahviossa, minkä jälkeen punoin juonen ja salakuljetin parsinneulapaketin mukanani. :)

Ohje ja ohjeen kuvat on vuoden takaiselta Japanin matkalta. Tuttavapiirissä tällaiseen huppuun suostuvia miehiä on melko vähän, joten neulaisin sen itselleni.

Ihailkaa ja ihmetelkää!

Pahoittelen, että ainoat kuvat tuli otettua lentokentän invavessassa, nyt huppu on jo talviteloilla Suomessa. Mekko on Mujin.