Ovet auki.

Puolen vuoden tyhjan paalla roikkuminen loppui.

Ensin sain tietaa, etta asunto Helsingista on jarjestynyt.

Pari tuntia myohemmin minulle tarjottiin mahdollisuutta palata tanne vuodeksi.

Nyt, kaksi paivaa myohemmin, voin kertoa sen teilllekin.

Syyskuun alusta eteenpain saatte seurata postauksiani 12 kuukauden ajan Pohjois-Irlannista.

Onni <3

Kuvista osa jäi nyt nurin perin. Kirjoitin kuvina, niin ei tule kenellekään kiusausta käännättää tekstiä. Raskaita ajatuksia, raskas mieli tänään.

Jännät paikat.

Jänniä paikkoja on kaksikin.

Ensinnäkin...
... toinen polvi reistaa. Mokoma alkoi jäykistellä toissa päivänä ja nyt kärvistellään maanantaihin, jolloin tarvittaessa tehdään retki paikalliseen terppakeskukseen. Uskomatonta, koska viiden vuoden aikana olen käynyt terppalassa tasan kaksi kertaa: kerran halkaisin sormen säilyketölkillä ja toisen kerran epäilin silmässä olevan häikkää.

Toiseksi...
... tapasin vuosivapaaehtoisten koordinaattorin aamulla ja hän antoi jäljellä olevaa aikaani varten (2vk) varten tehtäväksi A. viettää vähemmän aikaa tietokoneella hengaillen ja B. ottaa kontaktia ryhmiin, ei ainoastaan yksilöihin. Ymmärrän hyvin, että he haluavat nähdä pärjäämiseni niillä alueilla, joista eivät ole aivan vakuuttuneita, mutta koen tilanteen silti hieman painostavana (etenkin kun työntekijöiden lomien vuoksi minua tarkkailee esimieheni). Lisäksi koen, että "heikkouksien" osoittaminen on osittain myös turha moite. Ehkä loukkaannun turhan helposti, mutta siitä huolimatta olen hieman pahoillani. Täällä on langaton verkko kahdessa rakennuksessa ja minulla on kaksi adapteria, joista toinen toimii tietokoneen kanssa ja toinen ei, minkä lisäksi ne eivät käy yhteen kaikkien rakennusten pistorasioiden kanssa. Lopputuloksena on, että minä (ja moni muu) ovat istuneet päärakennuksen aulassa koneineen päivineen, välillä liikaa ja välillä mielestäni ihan kohtuullisissa määrin, sillä se on ollut ainakin minulle ainoa paikka päästä verkkoon - niin sähkö- kuin tietoverkkoon...

Mitä tulee ihmiskontakteihin, koen vain tulleeni väärin tulkituksi. Jokainen tekee töitä persoonallaan ja minä olen viettänyt paljon aikaa pikkulasten kanssa toimien ja rupatellen. Kuulemma otan hyvin kontaktia yksilöihin, mutta pitäisi harrastaa enemmän "small talkia ryhmien kanssa" enkä aivan ymmärrä, miten se tapahtuu. Keskustelin koko keskuksen johtajan kanssa erään ruokailun yhteydessä suomalaisesta kulttuurista ja sen erityispiirteistä ja kerroin (väkivallan, alkoholin kulutuksen ja kauniin luonnon ohella), ettei Suomessa ole oikeastaan minkäänlaista smalltalkkulttuuria. Tämän päivän keskustelussa asetelma oli kääntynytkin niin päin, että "smalltalk-kyvyttömyys on ihan ok kulttuurisesti, mutta täällä sitä pitäisi harrastaa". Häääh?!

Huomenna selviää, missä tehtävissä työskentelen seuraavat kaksi viikkoa. Toivon pääseväni kokeilemaan seikkailutoimintaa, keittiötöitä tai ryhmänohjausta, vaikka onkin sellainen olo, että isoveli valvoo ja keskustelujen sisällöt ovat ilmeisen julkisia.

Beach life.

Käytiin rannalla L:n, E:n, E:n ja F:n kanssa. Kaksi ui, kaksi ei. Nähtiin kuollut rapu ja paljon meriheinää.

Huomenna aamulla ennen Belfastiin lähtöä palaveri vuosivapaaehtoiskoordinaattorin kanssa, en tiedä onko kyse hyvästä vai huonosta uutisesta, kun alkuperäisen tiedon mukaan vuosivapaaehtoistiedon piti tulla vasta kuun lopussa. Saakohan sitä nukuttua lainkaan?

Amerikkalainen I oli jo kotiutuneen WS:n luona yökylässä Belfastissa 11. päivän iltana, joka on vuoden levottomin. WS asuu Belfastin levottomimmalla alueella, koko maassa poltetaan kokkoja ja rovioita ja mellakoidaan. WS ei asiasta hätkähdä, mutta I oli ollut aika kauhuissaan, kuvasi asiaa E:lle tänään näin: "It was like walking in a war zone but everyone else thought it was a party."

Huomenna päiväksi Belfastiin.

Olen ilahtunut siitä, että vapaaehtoisia on niin moneen lähtöön. Olen ollut hiljainen ja vähän allapäin viime päivät ja Fr:n kainalossa on ollut hyvä nököttää. A pitää hyviä hartauksia, M on mainio kuullunymmärtämiskoe, S on kotoisa... Ja huonekaveri E on ihanista ihanin.

Girls night out.

It takes about an half an hour to walk to the wee town. A couple of days ago we decided to have a girls night out, took a stroll down the hill, through the field between the beach and the golf course and found our way to the old and smelly pub that the chef W had recommended. Team Scan-America enjoyed the evening and we were back home before dark. The taxi driver would laugh at me as I reported a rush hour as we met a car on the way back.

Vapaaehtoishaastattelu lähenee, huomenna mun esimies aikoo prepata mua haastattelua varten. Mun rakkaudesta kokouksiin on tullut varsinainen ilmiö ja huominen kokous onkin saanut huikeat mittasuhteet virallisine kokouskutsuineen ja asialistoineen.

Tiistaina on koko vuoden kirein päivä, kun oranialaisveljeskunnat marssii (Orange Order) katolisilla alueilla erilaisten vihaa ja epätasa-arvoa lietsovien bannereiden yms. kanssa. Meidän alueen suurin paraati on täällä tuppulassa, mikä tarkoittaa sitä, että kaupungissa on 3000 ihmisen paraati. Tahtoisin mennä katsomaan, saa nähdä joustaako aikataulut. Toivottavasti menee ilman kähinöitä, eilen tunnin ajomatkan päässä oli kaapattu bussi ja ajettu sillä päin poliisiautoa ja kuusi poliisia loukkaantui.

Asiat etenee!

Vapaaehtoisvuoden haastattelu selvisi vihdoinkin! Ensi tiistaina klo 10.30 istun tunniksi vapaaehtoistyön koordinaattorin, keskuksen johtajan ja kolmannen henkilön, joka ilmeisesti on joku yhteisön jäsenistä, kanssa pöydän ääreen. Olo on helpottunut, voin keskittyä moppaamaan kylpyhuoneita ja jynssäämään kokolattiamattoja Henry the Hooverin kanssa. Sitten kun mulla on joskus oma leirikeskus, sinne ei tasan tule kokolattiamattoa!

Lauantain vapaapäivä kului massiivisen iltahartaus-slideshow'n valmisteluun. Ei se mitään, dioista tuli hyvät, pidin hartauden kahteen kertaan ja voin varmasti käyttää sitä myöhemminkin.

Tulevaisuudenkuviot on vielä ihan levällään, vapaaehtoistyöhaastattelu tuntuu pakenevan jokseenkin samalla nopeudella kuin sateenkaaren pää. Tällä tietoa haastattelu on ensi viikon lopulla, mutta eiköhän se taas lykkäänny... Epätietoisuudessa eläminen väsyttää, olen huonotuulinen ja hiljainen, mikä puolestaan varmasti parantaa vapaaehtoistyön mahdollisuuksia...

Sadan teinin viiden päivän leiri on ohi, nyt on mahdollista kuulla omia ajatuksiaan ja keskustella muiden kanssa - tällä hetkellä koko keskuksessa leireileilee vain muutamakymmentä kehitysvammaista avustajineen.

Ensi viikolla Belfastissa ja koko Pohjois-Irlannissa on odotettavissa levottomuuksia, kun heinäkuun marssikausi huipentuu. Koko viime vuosi on ollut tosi kireä, mitä viime viikkojenkin levottomuudet heijastelevat. Ensi viikolla leirikeskuksessa onkin ryhmä pääasiassa nuoria poikia Belfastin levottomimmilta alueilta. Yhteisötyöntekijät ja nuorisotyöntekijät yrittävät saada levottomuuksiin sekaantuvat nuoret pois alueelta pahimpien rähinöiden ajaksi, mutta tällä hetkellä epäillään, etteivät kaikki suostu lähtemään.

Olen ottanut paljon valokuvia, englantini tuntuu menevän takapakkia, olen onnistunut välttelemään valkoista paahtoleipää (eli kaikkea leipää), syönyt paljon omenoita ja käynyt kävelyillä. Kumisaappaat hörppäsivät merivettä tänään, kun arvioin aaltojen korkeuden vähän väärin.