Made in Belfast.

Testattiin tänään kotimaan vieraiden kanssa paitsi poliittista taksiajelua, myös Made in Belfast -hipsteriravintolaa. Kävin syömässä jo toista kertaa ja sisustuksen yksityiskohtaisuus ja suunnitelmallinen huolettomuus kiehtovat edelleen. Ruoka on ulkoasultaan viehättävää ja laadultaan ihan hyvää, ei mitään erityistä. Toisaalta hintataso on varsin kohtuullinen, kymmenen euron pääruoalla lähtee nälkä eikä kaikkea ole uppopaistettu kuten niin monessa muussa ruokapaikassa tässä maassa. Palvelu on hieman hitaanlaista, mutta mihinkä sitä kiire...

Mutta se sisustus!

Ihmistä ihmisen vuoksi.

Kun on ollut seitsemän vuotta yksin, on välillä vaikea uskoa, että vielä joskus olisi joku.

Käy niinkuin lasta tahtoville, ympärillään näkee vain onnellisia pariskuntia. Viime lauantaina kaksi tuttua meni tahoillaan naimisiin. Toissaviikolla syntyi kavereille kolme vauvaa, viime viikolla yksi, talven aikana kolmattakymmentä.

Katson kahvilapoikia, vastaantulijoita kadulla. Miten ihmisiin tutustutaan?
Selaan deittinetin tarjontaa ja nujerrun. Mitä varten edes etsin täältä?

Miten selittää uteleville sukulaisille, että kyllä minä seurustelisin, jos olisi minun vallassani valita. Että jos teitä huolettaa tämä nuoren naisen yksinolo, niin miltä luulette minusta tuntuvan?

Tahtoisin jakaa arkea ja unelmia jonkun kanssa, joka kulkisi matkakumppanina samaa matkaa.
Niin kuin yhdessä ilmoituksessa kirjoitettiin, en etsi miestä miehen vuoksi, vaan ihmistä ihmisen vuoksi.

Common Grounds.

Lempikahvilani Belfastissa.

Kotoisa, viihtyisä, leppoisa, rauhallinen.

Luova, lennokas, ajantasalla.

Vapaaehtoisia ja palkallista henkilökuntaa.

Paikallisia ja muualta tulleita, nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, erilaisia ja samanlaisia.

Ei voittoja, vaan kahvia.

Kaikki voitot menevät hyväntekeväisyyteen, tuotteet on Reiluja.

Kaiken takana on pieni seurakunta, jolle tärkeintä on lähimmäisten hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus.

Kahvilapoika, jolla on pikkumyynuttura.

Inspiraatiokirja.

Nuutuneen viikon ja ärsyyntyneen viikonlopun käänsi lopulta yksin vietetty ilta askarteluhuoneella. Laitoin soimaan lempimusaa, olinhan julkisesti tunnustanut torstain leiriläisille, että mun lempimusaani on edelleen Coldplay. People Treen katalogit (ympäristötietoiseksi puljuksi ne lähettää ihmeellisen paljon paperikatalogeja!) kainaloon, iskemätön Globe Hopen muistikirja toiseen kainaloon ja menoksi. Sakset ja liimaa, tässä tulos.

Pakenin paikalta.

 Tällä viikolla olen uupunut yhteisöelämään.

Yksi syy lienee viikon pirstaleisuus, ihanat tytöt kotipuolesta, kahden päivän siivoustyövuorot, yksi päivä liikuntarajoitteisten nuorten aikuisten kanssa ja päivä kuudenkymmenen kymmenvuotiaan seurassa.

Siinä resepti, jolla saa mehut meikäläisestä.

Kun kanssa-asujat jättää tiskit, kalat, maidot, jälkiruuat, juhlien jäljet ja kaiken muun keittiön kaikille vaakasuorille pinnoille, alkaa risoa. Ja minut tuntevat tietänevät, että se hetki, kun sekasotku alkaa tätä tätiä ärsyttää, ei tule ihan heti. Grr.

Virtaa ei riittänyt edes viikonloppuretkeen pääkaupungin humuun, joten kymmentuntisten yöunien jälkeen pakkasin repun ja kävelin kahvilaan. Hedelmäsalaatti jugurtilla (tämä olkoon uusi perinne myös kotimaassa!), skonssi ja kaksi pannua teetä. Kyllä tämä tästä.

En koe olevani koti-ikäväinen, mutta kovasti kiinnostaa suunnitella Suomeen paluuta. Seuraavan viikon aikana tavoitteeni onkin saada yliopiston käyttäjätunnukset takaisin, edistää systemaattisen teologian esseetä ja varata lennot kesäkuulle Skotlantiin ja elokuulle Suomeen. Suomen SIM-korttikin on löytynyt jälleen.

Tyttöjen hostellihuoneen seinällä oli tämä elämänohje. Ehkä siitä löytyy apu tähän päivään.

Saldona opiskelumotivaatio.

Yksi tämän välivuoden tavoitteista oli opiskelumotivaation löytäminen.

No, löydetty on.

Työ, josta pääasiallisesti nautin, on pääasiallisesti hyvin kaukana akateemikon arjesta. Tänään pesin kolmisenkymmentä ikkunaa, imuroin ja moppasin. Kaavin keittiön työtasoista irti oluttahmaa, kakunjäämiä ja ties kuinka kauan kulhoissa asunutta omenapaistosta. Yhteisöelämän riemuja.

Tampereen aikaisista opiskelukavereista yksi oli valmistunut jo tänne tullessani, täällä ollessani valmistuneita on varmaan ainakin toistakymmentä. Helsingin opiskelukaveritkin ovat yhtäkkiä alkaneet ilmoittautua graduseminaariin. Lapsia syntyy kuin plussapalloja niissä vanhoissa televisiomainoksissa. Blob, blob, viimeisen viikon aikana lapsia on saapunut tuttavapiiriin kolme.

Olen, ihmisille tyypilliseen tapaan, laumaeläin. Suurin motivaatio taitaakin syntyä siitä, että eihän siellä yliopistolla kukaan yksin tahdo kökkiä.

Ensiaskeleet onkin syksyä varten otettu: yhteen yliopistoon ilmoittauduttu ja toisen opintoneuvojalle lähetetty paniikkisähköposti. Näyttää siltä, että ahkerat tytöt palkitaan vuoden päästä yhdellä tutkinnolla ja ehkä kolmen vuoden päästä kahdella lisää.

Kyllä tämä vielä tästä.

No johan on markkinat.

Pyhän Yrjön viikonloppumarkkinat ovat väentungoksestaan huolimatta Belfastin parhautta.

Luomua ja lähituotetta.

Herkkua herkun perään.

Käsitöitä ja pienyrittäjiä.

Elävää musiikkia.

Hyvä vire.