Vuosi 2015.

Vuosi on ollut juurikin niin kiireinen, kuin mitä tämä blogi on ollut tyhjä.

Malin Head, Donegal

Tammikuussa aloitimme vuoden Keski-Suomessa. Joululomapäivät yhdessä miehen kanssa vanhoja kotinurkkia koluten olivat leppoisia. Kotiinpaluun jälkeen alkoi arki ja sainkin tehdä varsin mielekkään opiskelurupeaman seurakunnan varhaiskasvatuksen parissa. Pienten kerholaisten kanssa touhutessa opin yhtä sun toista kaksivuotiaan keskittymiskyvystä, nelivuotiaiden volyymista ja siitä, kuinka monet vaihtohousut päiväkerholaisille tulee pakata mukaan pissavahinkojen varalta.

Helmikuussa aloitin valtakunnallisen vammaisjärjestölehden kolumnistina ja viimeistelin pestiäni toisen järjestölehden päätoimittajana. Kalenterini mukaan olen lähinnä opiskellut ja vesijuossut.

Maaliskuussa tein lomamatkan Englantiin. Vierailin ystävien luona Cambridgessä, jonka talvinen kuulaus ja jäätävyys oli tuttua jo kolme vuotta aiemmalta reissulta. Olin perheen naisväen mukana anglikaanien perhejumalanpalveluksessa, joka oli suomalaisiin tapahtumiin verrattuna valovuosia meitä edellä. Cambridgestä matka jatkui paikallisbussilla Bedfordiin, jossa minut vastaanotti lämpimästi englantilais-hollantilainen ystäväpariskunta Pohjois-Irlannin ajoilta. Kahden ja puolen vuoden ero haihtui savuna ilmaan, kun illallistimme, joimme teetä ja neuloimme kuten aina ennenkin. Eri ikäiset ystävät ovat mitä suurin siunaus! Kotimatkalla Lontoossa hurautin metrolla Covent Gardeniin ja päädyin kiipeämään maailmanhistorian pisimmät kierreportaat maan tasalle. Siis todella varmasti varttitunnin nousu puuskuttavien eläkeläisturistien seassa! Never again! Maaliskuussa olen aloittanut myös toisen lopputyöni haastatteluaineiston keräämisen ja tavannut kaksi ala-asteaikaista luokkakaveriani.

Huhtikuussa ilmeisesti vain opiskelin ja harrastin akrobatiaa: lattia-akroa ja pariakrobatiaa.

Toukokuussa tapasin Lotta Aarikan. Hän lipsautti jonkin mediakohun yhteydessä vammaisuudesta alentavaan sävyyn. Tartuin siihen, hän ymmärsi pointtini ja tapasimme. Huikea henkilö ja nuori naisvaikuttaja!

Kesäkuussa aloitin kesätyöni pohjoisessa. Työskentelin suuressa seurakunnassa, jossa olin toivonutkin saavani opintojeni aikana yhden kesän viettää. Tahdoin nähdä erilaisen herätysliikekentän vaikutuksen kirkolliseen elämään ja tutustua kaupunkiin, joka on osalle perheestäni toinen koti.

Heinäkuussa kalenteri näyttää tyhjää. Sitä selittänee se, että olen ollut rippileirillä toisensa perään. Kuunnellut radiota, tehnyt käsitöitä ja mittaillut vieraan kaupungin katuja pohjoisessa. Kesä ei mennyt niin kuin toivoin. Työ oli organisoitumatonta, kesätyöläisten rooli puun ja kuoren välissä ja palkastakin tuli riitaa.

Elokuussa teimme miehen kanssa retken Pohjois-Irlantiin. Tuntui hyvältä näyttää omia entisiä kotikulmia toiselle. Teimme ihanan päiväretken Rathlinin saarelle, kävimme lintureservaatissa ylösalaisin rakennetussa majakassa ja patikoimme saaren läpi satamaan. Matkalle osui harmaahaikara, hylkeitä, lehmiä ja lampaita sekä kaksi kirkkoa. Siis kaikki, mistä kirkkohistoriasta ja luonnosta intoileva mieheni olisi voinut unelmoida. Miehen palattua kotiin reissasin vielä ystäväni E:n kanssa Donegaliin ja siellä Malin Headiin, Irlannin pohjoisimpaan kolkkaan. Teetä, kirjoja ja käveleskelyä. Jutustelua, nukkumista ja hyvää, syvää ystävyyttä. Reissun ensimmäisenä iltana mies kosi.

Syyskuussa lainasin matkalaukkuni ystävilleni, jotka lähtivät hakemaan kauan odotettua lastaan kotiin maapallon toiselta laidalta. Opiskelin kuin viimeistä päivää, puolen vuoden opinnot kuudessa viikossa. Tein antoisaa kurssia Hankenille ja näin ollen tahkosin opintoja kaikkiaan kolmessa eri yliopistossa. Antoisaa, mutta rankkaa, enkä välttämättä suosittelisi kenellekään.

Loka-marraskuussa en juuri tehnyt muuta kuin opiskelin, nyt alkusyksyä verkkaisemmin. Tarvitsen kiireen tuntua saadakseni aikaiseksi ja toiveistani huolimatta gradu junnasikin paikoillaan. Marraskuussa tein yhden yön kokousmatkan Tanskaan ja ehdin vähän metsästää servettejä häitä varten, mutta turhaan.

Joulukuussa minun piti muuttaa. Uudesta kodista kuitenkin löytyi torakoita, joten muutto peruuntui. Asunnon etsintä jatkui, opiskelin vähän ja leivoin joulukakkuja niin kotona kuin kirkollakin.

Kiitos kulta.

 

Kuukaudet kiitävät. Yhteistä arkea on yhtäkkiä takana yli puoli vuotta, puhutaan varovasti tulevaisuudesta, siitä tuleeko joskus yhteinen koti, yhteinen perhe ja mitä vielä.

On hassuja tapoja ripustaa kalsarit kylppärin naulaan, juoda litratolkulla teetä, vaeltaa automarketissa edullisten ostosten perässä. Rasittavia tapoja jättää likaiset astiat ruokapöytään, nurista kaikesta rahanmenosta ja jättää vastaamatta tekstiviestiin. Onpa täällä väitelty siitäkin, kuuluuko mikrokuituliinaa käyttää kuivana vai kostana. (Vastaus: molemmat ovat oikeassa, käyttötarkoitukset vain eri.)

Yhteinen arki kuitenkin soljuu. On muru, pupu, kulta, rakas ja sen fiilistely, miten kaksi ihmistä voikaan löytää toisensa. On minun kummilapseni, joka lukee hänen kanssaan kirjoja ja taputtaa meille nauraen, kun näkee pusun. On hänen kummilapsensa, joka tahtoo käyttää minua kiipeilytelineenä ja etsii keittiöstä "pelkkiä pisteitä" luettavakseni, koska on ilmeisesti kuullut äidiltään, että minä osaan niitä lukea. On onni siitä, että on joku, jonka kanssa keskustella, joku jonka käsivarren painon alle nukahtaa ja joku, jonka osaa itse rauhoitella, kun opiskelu- ja työhuolet yllättävät.

Hyvää on kannattanut odottaa.

Kevätkin tulee, ilta-auringon säteet yltävät jo harmaaseen seinään. Kadonneet opintopisteet ovat saapuneet rekistereihin lähes yksitellen. Kevättalvi on ollut tahmaista, täynnä puurtamista ja kivireen vetämistä, mutta toivottavasti kevään päätteeksi on luvassa kevyempi olo, tieto siitä, että maisterin ja diplomi-insinöörin tutkinnot ovat edes pykälän lähempänä taas.

Kiitollisella mielellä.

 

Suomeen paluusta on nyt kuukausi. Sähköisellä rintamalla on ollut hiljaista, mutta elämässä kaikkea muuta.

Kymmenen vuoden yksinelon jälkeen kotiovestani käveli kaksilahkeinen vain tunteja ennen lähtöäni Namibiaan. Seitsemän viikon poissaolon aikana skype lauloi toista sataa tuntia ja palattuani perjantai-iltapäivällä Suomeen käytimme ensimimäiset 48 tuntia A:n muuton (ei toki minun luokseni, vaan toiseen opiskelijakortteeriin!) organisointiin. Sanotaanko vaikka niin, että tutustuminen yli 9000 kilometrin etäisyydellä ja sen jälkeen toisen vaatehuoneen kerrostumiin kaivautuminen ja niiden pakkaaminen on sellainen syväsukellus, ettei mitään valtavan yllättävää ole kyllä sen jälkeen tullut vastaan.

Paitsi, että onpas.

Se, miltä tuntuu, kun unen rajamailla kuulee toisen vielä tassuttelevan sammuttamassa valoja, kolistelevan tiskejä keittiössä.

Se, että minä menen keikalle ja kotiin tullessa kaikki tiskivuoret ovat kadonneet.

Se, että toinen kysyy, mitä kuuluu ja että on joku, jonka saa herättää aamuisin.

Se, miten viimaisinkaan syysilta ei tunnu liian pahalta, kun bussipysäkille kävellessä saa pitää kiinni toisen lämpimästä kädestä ja se, miten kotiin päästyään voi vetäistä jalkaansa sen toisen lämpöiset pyjamahousut.

Se, miten vihdoin on joku, jonka kanssa laittaa ruokaa ja lukea ruokarukous. Joku, jonka kanssa mennä kirkkoon sunnuntaina ja kuunnella Yle Radio1:tä.

Eikä se ole kuka tahansa Joku vaan A, joka on merkillisesti lymynnyt jossain kaikki nämä vuodet. Vaikka ukki tänään puhelimessa sanoikin, että "maailma on sellaisia A:a täysi, mutta hyvä kun löytyi yksi", minä olen vahvasti sitä mieltä, että näitä tällaisia on kyllä vain tämä yksi.

Kiitollisella mielellä.

Mahdollisuudet ja rajat.

Namibian arki on alkanut ihan hyvin ja vauhdikkaasti. Ensimmäisen toimistoviikon jälkeen tehtiin kahdeksan päivän kenttämatka ja täytyy kyllä sanoa, että tämä viikonloppu on tullut 12 työpäivän jälkeen todella tarpeeseen.

Tämä reissu on monessakin mielessä erilainen kuin mikään aikaisempi. Olen ensimmäistä kertaa näin erilaisissa oloissa yksin ja ensimmäistä kertaa myös jonkun organisaation lähettämänä asiantuntijana. Elinpiirini on rajatumpaa, isäntäorganisaatiolle turvallisuuteni ja hyvinvointini on hermostuttavankin tarkkaa ja välillä tuntuu, että majatalon kylmänkalsean huoneen seinät kaatuu päälle. Tänään onneksi pääsin kirkkoon, jonne meninkin ihan omin avuin taksilla eikä kukaan raiskannut, ryöstänyt tai paloitellut mua. Uskon edelleen, että ihmiset kaikkialla on varsin hyväntahtoisia ja että suurimmaksi osaksi tervettä järkeä noudattamalla on mahdollista pysyä ihan turvassa.

Paikalta palkattu avustaja-opas on loistava pakkaus, tottunut toimimaan avustajana, ammatiltaan viittomakielen tulkki. Kun kaupoissa täällä toistuvasti puhutaan avustajalle asiakkaan sijaan, hän osaa napakasti kääntää keskustelut sinne, minne ne kuuluvatkin. Tyyliin "What's her name?" - "Why don't you ask her?". Se on täällä harvinaista, vammaisuus saa ihmiset tuijottamaan ja hämmästelemään.

Kotioloihin verrattuna yllättävä epäitsenäisyys on aika väsyttävää. Kauppareissuilla apu on toistaiseksi ollut tarpeen, mutta samaan aikaan ostosten tekeminen on haastavaa, kun kaikki mitä ostan, saa aikaan hämmentyneitä kommentteja tuotteiden hinnoista. Kun paikallisten palkkatasosta ei saa vihiä rivien välistä sen enempää kuin suoraan kysymälläkään, on vaikea yrittää toimia kuten paikalliset, mikä yleensä auttaisi tällaisessa tilanteessa.

Ihmisten unelmat ja elämänsuunnitelmat ovat täällä niin samanlaisia oman ystäväpiirini haaveiden kanssa, että välillä karu todellisuus ja mahdollisuukien rajallisuus tuntuu todella rajulta. Ikkunattomista, vedettömistä ja sähköttömistä aaltopeltiasumuksista lähtee aamuisin töihin siististi pukeutuneita autonkuljettajia, viittomakielen tulkkeja ja ministeriöiden virkamiehiä, joilla ei ole varaa perustaa perhettä tai laittaa lapsiaan hyvätasoiseen kouluun.

Olen nukkunut vähän, koska päässä pyörii sekä nämä täkäläisten ystävien ihmiskohtalot että Suomeen jääneiden asiat. Ruokaostoshaasteiden ja etenkin työreissun aikana myös ruokahygienian ja vatsapöpöjen välttelyn vuoksi olen syönyt aika niukasti ja kun vähiin uniin lisää 12 päivän työputken, tuli tämä viikonloppu todella tarpeeseen.

Fyysisesti on vähän nuupahtanut olo, mutta muuten kaikki on hyvin. Ajatuksia tämä reissu varmasti herättää pitkäksi aikaa.

Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa taas hetken. Kesä on ollut jotenkin kiireinen, vaikka samaan aikaan ei kuitenkaan ole. Se on tarjonnut perinteistä riparityötä, mutta sen lisäksi myös muun muassa spontaanin osallistumisen Pride-kulkueeseen ja sen jälkeiseen puistojuhlaan sekä idyllisen herkät Herättäjäjuhlat Lapualla. Ensimmäisissä marssittiin tasa-arvon puolesta ja tutustuttiin uusiin ihmisiin, jälkimmäisissä majoituttiin maailman parhaaseen kotimajoitukseen vanhojen ja uusien ystävien kanssa, leikittiin samaisten tyyppien kanssa legoilla, syötiin körttiburgeria grillillä, kutiteltiin kummipoikaa ja kuultiin ytimeen asti koskettava seurapuhe.

Se on jäänyt tästä kesästä mieleen: kohtaamiset ja etenkin kohdatuksi tuleminen sekä se, kun on toisten ihmisten suusta saanut kuulla sellaista, jonka olisi voinut lausua itse tismalleen samoin.

Herättäjäjuhlilla Anna puhui upeasti siitä, miten elämä menee omia polkujaan suunnitelmistamme huolimatta. Erityisesti puhutteli tämä:

"Ei meistä aina näe, kuka on särkynyt ja kuka ehjä. Harva pystyy kulkemaan elämän läpi ilman ihmissuhteiden säröjä tai läheisten menettämistä. Säröjä voi tulla lapsuudesta lähtien, mutta yhtä lailla pimeitä hetkiä voi tulla nuoren ensimmäisistä rakastumisista, tai niistä pettymyksistä, kun toivottu opiskelu- tai työpaikka ei avaudu. Kun ei löydy puolisoa, kun ei saa hartaasti toivottua lasta. Kun sairastuu vakavasti. Kun kokee kiusaamista, syrjintää tai taloudellista ahdinkoa. Kun omat toiveet ja haaveet eivät toteudukaan. Kun ihmissuhteet ja avioliitot särkyvät, kun oma lapsi voi pahoin, tai kun menettää itselleen rakkaan ihmisen. Joskus ihminen ajautuu syvempiin vesiin pikkuhiljaa, itse oikein huomaamattakaan. Joskus taas yksi hetki voi muuttaa kaiken."

Kotimatkalla Prideilta kuljin samaa matkaa erään seurueessamme olleen kanssa. Puhuttiin opinnoista ja asumisista ja hän pitävänsä tulevaa muuttoaan väliaikaisena, "kun parin vuoden päästä voisi sitten jo perustaa omaa perhettä... vaikkei sellaista nyt olekaan näköpiirissä". Oli pysäyttävää, miten toisen suusta tulevat minun sanani ja miten niiden lomaan nivoutuisi ainakin omasta suusta tullessani niin monta toivetta ja unelmaa tiiviissä kimpussa aran epäilyksen ja surunkin kanssa. Toisaalta pysäyttävää oli sekin, miten pinnassa nämä tunnot ihmisessä ovat, kun ne lausutaan lähes vieraalle ihmiselle niin suoraan ja peittelemättä.

Ihmiset tulee iholle, sekin on yhdenlainen kokemus yhteydestä toisiin, vaikka välillä tuntuukin tosi irralliselta.

Tänään on etenkin ollut irrallinen ja pöllämystynyt olo, saavuin nimittäin Windhoekiin, Namibiaan, liki kahden kuukauden keikalle tutustumaan ja vähän kouluttamaankin Namibian näkövammaisten keskusliittoon. Näitä pohdintoja ja kuvia toivottavasti pääsee tännekin blogiin vähän.

Loppuun kuva pihamaan kaijasesta, ne on kuulemma pieniä papukaijoja!

La Bella Nissa

Ystävät toteuttivat unelmansa ja ostivat toisen kodin Nizzasta. Kävelykeskustasta, kivenheiton päässä merestä. Pienten kahviloiden ja leipomoiden yläpuolelta, missä aamiaisen voi nauttia suurella terassilla. Sitä saa vuokrata ja niin päätin tehdä.

Ensimmäinen viikko kului luottomatkaseurassa. Pienelläkin budjetilla voi tehdä paljon. Ostaa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia vihannestorilta, tehdä herkkusalaatteja ja lasagnea, reissata formulakatsomorakennustyömaiden valloittamaan Monacoon ja poiketa paluumatkalla Ezeen, jossa sisäpihan baarikeitaasta matka jatkui puolitoista tuntisella vaelluksella vuorenrinnettä ylöspäin. Voin kertoa, ettei se ollut ihan sokeille tarkoitettua puuhaa eikä tämä lihava leidi selvinnyt aivan vuorigasellien ketteryydellä! Pikemminkin meno oli aikamoista huffing and puffing kuten eräs brittituristi totesi toisessa paikassa puolisonsa menoa katsellessaan. Ylhäällä odotti kuitenkin mitä parhain palkinto, keskiaikainen pikkukylä!

Myös Henri Matissen museossa piipahdimme, hortoilimme Nizzan vanhan kaupungin kujia ja nökötimme tunnin kivikkoisella rannalla. Yksi matkaseurueestamme sai vatsapöpön, joten loppureissua kulutettiin myös kotosalla - mutta onneksi meillä olikin viihtyisä kattohuoneisto eikä mikään hotellikoppero!

La Bella Nissa! Pohdin jo, voisiko tänne tulla kirjoittamaan gradua.

Äimän käkenä.

Toisinaan sitä on äimän käkenä siitä, että blogituttu onnistuu yllättämään täydellisellä paketilla. Ystäväni kanssa tuunattu sitteri meni lainaan uutta ihmistaimea varten ja kiitokseksi lainasta sain yllätyspaketin. Kun ympärillä on paljon ihmisiä, joille asioiden ulkonäkö ei ole niin justiin ja värimieltymyksetkään eivät aivan kohtaa omieni kanssa, lienee ymmärrettävää, että kun nettituttu lähettää paketin, joka istuu kotiini ja makuuni kuin nenä päähän, on syytäkin olla äimän käkenä.

Kiitos 17 neliölle!

Hiljaiseloa.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, jonka syy on kuvassa: palautin tänään järjestyksessään toisen kandidaatin tutkielmani. Täyspäiväopinnot ja täyspäivätyö jättävät aika rajallisesti aikaa muuhun. Jatkossakin kuitenkin satunnaista sisältöä tänne taas.

I handed in my dissertation!

How to survive a winter ... for my Mid-Western friends.

So Tiffany asked my opinion on the winter they're currently having over in the Mid-West. Well, the honest opinion? I'm jealous. I'd swap it with this +2 and no sun for a month weather any minute. But if you want to know how to survive it (and how to get your kids out of the house which I think is her biggest question) - here are some tips.

Layers. It's not about the thickness of those layers, it's about the number of them.

If we had -24C as you are having there, I'd wear:

box of woollies

 

my tiny foyer has...

... a cupboard just for winter.

These, among other gear, live in it.

Layers! Layers! (But NO JEANS! Jeans are a mistake, the coldest trousers in the world, your skin is likely to freeze in them.)

Ignore the jeans, pay attention to the layers and trousers tucked into socks!

Tuck & layer in turns so that clothes overlap: tshirt + tights + shirt + longjohns + etc. My snowpants have ventilation for when it gets too hot outdoors - see the zips? :)

One...

...two...

... three pairs of mittens.

Proper shoes!

Important: cover your neck and your ears!

Sleeves on top of mittens, zip up to the top and if it's windy you should wear your hood!

underwear

woolly tights (or other thick tights)

regular socks/hiking socks

thermal underwear/long johns

woolly socks

leg warmers

shoes that are meant for winter (otherwise the soles might break)

The main thing is to overlap the different layers around your ankle so there's no way for the snow to get down to your skin.

 

(thermal) longsleeved shirt (turtleneck is a lifesaver!)

a t-shirt (long or short sleeves)

another long sleeve shirt

something warm like a light pullover/sweater/fleece

snow pants

winter jacket with a warm lining (in these pics I've got a fleece that could also be zipped to the jacket)

a beanie that covers your ears, or even a hood (the bankrobber style) + a beanie

mittens+mittens+mittens

Fingers together are warmer than fingers apart - therefore I wouldn't wear gloves.

If it's windy you can top the whole thing up with a hood. Zip the jacket to the top to avoid wind in your neck.

Remember tissues, your nose is likely to get runny in the cold. If your face is turning red (like proper read, not the healthy red you get from fresh air), it means the skin is freezing and you need to get in for a little bit. Don't do sports like skiing, as your lungs won't love it. Sledding is great, walks are great, playing in the snow is great too!

Vuoden eka. The first of this year.

Kynttilöistä kiitos Ylioppilaskunnan Laulajille, joiden joulukonserttien jälkeen nämä puoliksi poltetut kynttilät ovat haluttua kamaa kaikkien konserttikirkon suntioiden lähipiirissä. :)

Vuosi vaihtui hyvässä seurassa. Minut kutsuttiin ystävän viimetingan kekkereihin, joissa en ollut ainut, joka oli etukäteen miettinyt

kun siellä on niitä vieraita ihmisiä

mitenkähän uusiin tutustutaan

voikohan sinne mennä?

Aikuisena ystävystyminen on haaste. Tämä oli mukava tapa aloittaa. Kaupunginosan mummokalliolle kiivettiin katsomaan ilotulituksia, sieltä näkyikin komeasti joka suuntaan. Aikamoista näkövammaisurheilua, liukastella olkavammaisen ystävän kanssa pimeitä, mutaisia kalliorinteitä ylös ja alas. Kannatti.

A friend of mine challenged her blog's readers to choose some words for the new year. So I did. Mine are

less

and

happiness

Less stuff in my life, less materia in my home, less time spend in front of the screen, online.

Happiness is something I'd like to be more mindful of. See it in this life I'm living now - not something I recognize in the life I've already lived or hoping to reach in the future while being unhappy and unsatisfied in this moment. Happiness here and now.

Today I've got a cold and tomorrow I'm back to work after the holidays. They just flew by!

I've burnt a lot of candles. I just cooked some porridge with raisins and cinnamon. Some sugar and a whiskey dram on top, there's no better way to finish a holiday!

Arkihuolesi kaikki heitä.

Vietin joulua kotikotona, pääosin mummolassa majaillen. Arkista ruokaa, puuroa ja sekametelisoppaa, rauhallista olemista.

Helsingissä luvassa opiskeluhommia ennen töiden alkua, ikuista kaappien raivaamista ja turhan tavaran myymistä nettikirpputoreilla. Onneksi jotain käy kaupaksikin, mutta hämmentävää on tämä loputon tavaran määrä. Minimalismi tuntuu olevan kaukainen haave aina vain.

Tunnelma on jotenkin pysähdyksissä.

Finnish Design Shop - joululahjaksi ilmastonmuutos ja pakkausmateriaalia?

Hyvä Finnish Design Shop,

tilasin kauttanne joululahjan kummipojalleni, se saapui tänään. Kiitos siitä, ehdin jo jännittää, jääkö poika ilman lahjaa heti ensimmäisenä joulunaan - se olisi ollut intopiukealle kummille kova pala, poika tuskin olisi ymmärtänyt eroa joulu- ja loppiaislahjojen välillä.

Tahtoisin kuitenkin tiedustella, millaiseen yhteiskuntavastuunäkyyn toimintanne pohjautuu? Hetkellisesti luulin nimittäin saaneeni väärän paketin, kun postin kassalla sain käsiini valtavan laatikon. Onneksi olin ottanut mukaani naapurimaan huonekalujätin valtavan säkin ihan muista syistä, sillä perinteiseen tyyliin kainalon alla tätä pakettia ei olisi saanut kannettua kotiin.

Kotona paketista kuoriutui kuitenkin se, mitä odotinkin. Jääköön näin joulun alla paljastamatta, mitä paketista kuoriutui, mutta näette sen tässä kuvassa: sekä lahjalaatikon että pakkauslaatikon. Huomaatteko eron? Niin minäkin. Joululahja olisi mahtanut postipakettiin noin 25 kertaa.

Tänä aikana, jolloin YLE on uutisoinut jo viikon postin pakettiautomaattien tukkeutuneen liioista lahjoista, liikennevälineet - nyt myös ne postin ylimääräiset kotiinkuljetusautot - tupruttavat ilmoille päästöjä päästön perään ja ilmastonmuutos on todellisuutta, teidän avullanne annoin kummilapselleni paitsi hyvän mielen, myös aimo annoksen ilmastonmuutosta.

Vuonna 2013 jokainen vastuullinen, kestävälle pohjalle rakennettu yritys pyrkii minimoimaan tuottamansa jätteen määrän ja pienentämään aiheuttamiaan päästöjä. Toivoisin saavani kuulla, mikä on FDS:n järjellinen selitys tälle täysin järjettömälle toiminnalle. Onneksi paketti sentään tuli Turusta, joten sitä tuskin tuotiin lentokoneella.

Ystävällisesti teidän,

kummitäti, 

joka toivoo että kummipoika voi elää elinkelpoisella planeetalla vielä, kun täti itse pukkaa horsmaa ja metaanipäästöjä

Split.

Now this is not a post about Split, the beautiful (so I've heard) tourist spot in Croatia.

This isn't actually a story of any kind, it's more like a general remark on how my life is currently being split between

work and volunteering

babies and adults

friends and loneliness

busyness and more busyness

joy of working and longing for university

taking care of a friend that was spat out of the mental health system of this Nordic wonderland  

and 

trying to keep sane myself as there seems to be so much going on

and yes, my favourite tea cup, the giant one I bought in Belfast, is now split. 

Neatly into two.

Declutter 1. Bathroom.

My minimalist dreams have been living in the back of my mind for a long time. A year. Maybe years. Those who know me more closely, know that bringing those dreams to the real life is a challenge - a great challenge. But one has to start somewhere and so I've decided tackle one small piece of my home at a time. The first one that I'm determined to do something about is my bathroom cupboard, the one and only cupboard in my bathroom. Right above the sink. Welcome, have a peek.

 

My apologies for the hanging laundry there.

See? I think even someone who's a stranger to minimalism is able to spot the problem: there are several of everything!

From top down, left to right there are:

two packets of cotton buds (why do the Americans make funny shaped ones that are utterly useless, sharp from one end and flat from the other?!)

an empty travel shampoo bottle

three deodorants

antiseptic something plus those blister patch thingies to plaster your heels with

tooth picks and floss

four face lotions

a bunch of masks and scrubs I've never used

two bottles of face wash

cotton pads

spare heads for my toothbrush

spray wax, spray conditioner and regular conditioner which I use once every three months (no wonder they're still there)

tooth brush, toothpaste

a messy pile of sanitary towels in all shapes and forms

My mission:

by the end of the year there are no more doubles or triples, let alone quadraples (is that even a word?)

Wish me luck.

New York, New York!

 

Palasin eilen liki kaksiviikkoiselta edustusmatkalta New Yorkiin. Edellisellä kerralla näin erilaisia asioita, asuin Harlemissa ja olin kolme vuotta nuorempi  Nyt näin kaupungin, jossa hotellin ikkunasta avautui lasipintaisten pilvenpiirtäjien jyhkeä joukko ja jossa kuljin kahviloita kukkivien katujen kautta samoja reittejä päivästä toiseen. Vähällä vapaa-ajalla vierailin Cloisters Museumissa Pohjois-Harlemissa, jossa vanhan, kivi kiveltä Euroopasta siirretyn 1200-luvulta peräisin olevan kirkon täytti puhutteleva kuoroteos. Menin ystäväni mukana mukavuusalueeni ulkopuolelle nuoren karismaattisen seurakunnan sunnuntaijumalanpalvelukseen. Shoppailin Mujissa, lempikaupassani. Tästä matkasta puhukoon kuvat puolestaan.